Edellisessä kirjoituksessa pohdin, miten kieli muokkaa tapaamme nähdä ja määritellä ihmisiä. Tässä jatkan samasta teemasta – siitä, mitä tapahtuu, kun sanat muuttuvat teoiksi ja lapsen elämä saa diagnoosin nimen.
Diagnoosi ei ole vain sana
ADHD-diagnoosi ei ole vain lääketieteellinen termi – sen takana on aina tarina. Diagnoosi alkaa elää lapsen elämässä: se kulkee mukana kouluun, muokkaa muiden katsetta ja vaikuttaa siihen, miten lapsi näkee itsensä.
Keskustelin hiljattain psykologin kanssa, joka totesi: “Ei kaikkea tarvitse selvittää pohjamutia myöten.”
Tunnistan ajatuksen – resurssit ovat rajalliset ja jonot pitkiä. Silti kysyn usein mielessäni:
Entä jos juuri nyt olisi se hetki, jolloin pysähtyminen voisi muuttaa koko polun suunnan?
Kun oireiden taustalla on enemmän kuin diagnoosi
Pidin aikanaan kirjaa noin sadasta lapsesta ja nuoresta, jotka ohjautuivat ADHD-selvittelyihin. Suurella osalla oireita selittivät muut tekijät: turvattomuus, perheen kriisit, univaikeudet, mieliala- tai ahdistusoireet, oppimisen haasteet.
Tämä ei tarkoita, etteikö heillä olisi voinut olla myös ADHD. Mutta se tarkoittaa, että diagnoosi yksin ei olisi kertonut heidän tarinaansa – eikä auttanut heitä parhaalla mahdollisella tavalla.
ADHD-diagnoosi tarjoaa selkeän selityksen ja hoitopolun. Siksi siihen on helppo tarttua. Mutta jos emme pysähdy tarkastelemaan elämän kokonaisuutta, vaarana on, että lapsen tarina typistyy yhteen sanaan.
Diagnoosi on myös kertomus
Diagnoosi ei ole vain lääketieteellinen, vaan myös sosiaalinen ilmiö. Se kirjataan potilastietoihin, siirtyy kouluun ja vaikuttaa siihen, miten lapsi kohdataan.
Yhä useammin vanhemmat toivovat, ettei ADHD-diagnoosia kirjattaisi lainkaan. He pelkäävät leimaa – ja pelko on todellinen. Harva muu diagnoosi herättää yhtä paljon keskustelua siitä, mitä siitä seuraa.
Diagnoosi voi avata ovia ja tuoda tukea, mutta se voi myös kaventaa näkökulmaa. Siksi kysymys ei ole vain lääketieteestä, vaan myös siitä, millaista tarinaa alamme kertoa lapsesta ja hänen mahdollisuuksistaan.
Oppimisen ja tarkkaavuuden rajapinta
Tutkimusten mukaan jopa 30–50 % ADHD-diagnoosin saaneista lapsista kokee oppimisvaikeuksia. Käytännössä nämä kaksi ilmiötä kietoutuvat usein yhteen – mutta koulun arjessa ne usein erotetaan toisistaan.
“Kyllä tämä lapsi oppisi, jos vain keskittyisi,” opettaja saattaa sanoa.
Mutta joskus on toisin päin: keskittyminen vaikeutuu juuri siksi, että oppiminen on vaikeaa.
Koulupsykologin tutkimus voi olla arvokas väline oikean tuen löytämiseen. Kun tutkimus jätetään tekemättä, oppimisvaikeudet voivat jäädä tunnistamatta ja riski väärän diagnoosin suuntaan kasvaa. Ja silloin lapsen todellinen haaste voi jäädä huomaamatta.
Elämänjana – yksinkertainen, mutta unohtunut työkalu
Diagnoosilla ei ole kiire. Ennen kuin nimeämme oireet, voimme pysähtyä tutkimaan lapsen elämän kulkua – konkreettisesti.
Elämänjana on yksinkertainen työkalu, jossa kirjataan tärkeät tapahtumat: raskausaika, muutot, sairaudet, menetykset, onnistumiset. Usein yhteydet paljastuvat itsestään:
- levottomuus alkaa vanhempien eron jälkeen
- keskittyminen vaikeutuu muuton jälkeen
- univaikeudet alkavat koulukiusaamisen myötä
Yksi kuva voi kertoa enemmän kuin kymmenen kyselylomaketta. Se tuo näkyväksi sen, mitä oirelistat eivät kerro – lapsen tarinan.
Kunpa olisimme huomanneet ajoissa
Olen työskennellyt lasten ja nuorisopsykiatriassa lähes kaikissa tehtävissä – poliklinikoilla, osastoilla, neuropsykiatrisissa tiimeissä. Liian monta kertaa olen ajatellut: “Kunpa olisimme nähneet tämän aiemmin.”
Kyse ei aina ole väärästä diagnoosista, vaan siitä, että emme ajoissa tunnistaneet lapsen todellisia haasteita – kehityksellisiä viiveitä, vuorovaikutuksen vaikeuksia, oppimisen pulmia tai elämäntilanteen kuormitusta.
Perusteellinen selvittely ei ole hidastelua. Se on huolenpitoa tulevaisuudesta.
Uteliaisuus on ammattilaisen tärkein työkalu
En kyseenalaista ADHD:n olemassaoloa enkä sen hoidon merkitystä. Tunnen monia lapsia, joille diagnoosi ja oikea-aikainen hoito ovat olleet käänteentekeviä.
Kritiikkini kohdistuu kiireeseen – siihen, että joskus jätämme kysymättä, kun meillä vielä olisi aikaa kysyä.
Ehkä käytän liikaa aikaa. Ehkä kysyn liikaa. Mutta juuri siksi aion jatkaa kysymistä – jotta meidän ei tarvitsisi myöhemmin miettiä, miksi emme pysähtyneet aiemmin.
Kuten aiemmin kirjoitin, tärkeintä on pysyä uteliaana ja kiinnostuneena koko tarinasta.
Vasta silloin diagnoosi voi olla alku ymmärrykselle, ei sen päätepiste.
